Kiitospäivä

Moi, toverit

Pari aamua sitten huomasin suihkussa seisoskellessa kokevani mittaamatonta kiitollisuutta. Se alkoi harmittomana hymynkareena ja hymähtelynä ajatellessani muutaman viime päivän seikkailuja, siirtyi katkeransuloiseksi ikäväksi ystäviä ja sukulaisia kohtaan ja huipentui lopulta maailmaasyleilevään toteamukseen; minulla on oikeasti syytä olla kiitollinen. Siksipä, kaiken yleismaailmallisen negatiivisuuden ja mitättömyyksistä marmattamisen vastakkaiseen vaakakuppiin nyt yksi kiitospäivitys:

Ystävät ja kaverit ovat tärkeitä. Niitä tärkeimpiä. Jokainen tarvitsee jonkun, joka sanoo juuri ne sanat mitä  olet hakenut osaamatta toivoakaan pukevasi niitä niin osuvaan muotoon. Elämä on sanalla sanoen viskonut partaterillä muutamaan otteeseen, mutta kerta toisensa jälkeen joku on tullut desinfioimaan vekkejä. Saan kiittää onneani, että minulla on ystäviä joiden kanssa olen saanut kasvaa tällaiseksi. Voinut istua kolme tuntia veneessä saamatta kalaakaan, mennä Linnanmäellä niin hurjiin laitteisiin että päivä menee pilalle, istuskella Suomenlinnan kallioilla kun aurinko on jo mennyt, nauraa käytöksen kultaiselle kirjalle, istua koko yö parvekkeella, mennä kainalosauvoilla tai hevosella baariin, soutaa aamuyöllä kiellettyyn saareen kitaralla meloen ja syödä nuudelit väkisin 100% PAIN -kastikkeen puolen desin lorauksesta huolimatta. Sekä istua hiljaa maailman luonnollisimman viisitoistaminuuttisen. Kiitos, ystävät. Merkitsette enemmän kuin arvaattekaan. Toivottavasti muistan osoittaa sen tarpeeks usein.

Musiikki. Siitä oon kiitollinen. Kukaan ei ole seppä syntyessään, joten kyllä siitä kai itseäänkin saa kiittää, mutta on se vaan niin, että laulun lahjasta täytyy kiittää. Ei siis, että tässä omistaisin jotenkin poikkeuksellisen lahjan, mutta siitä haluan kiittää jotain tässä alkuräjähdyksessä, että juuri minua sattui aina tuo laulaminen kiinnostamaan enemmän kuin mikään muu. Ja niin se tekee edelleen.

Viime yönä autoillessani kohti viimeisen oopperan nukuttamaa Savonlinnaa kuulin Yle Puheelta Joel Rinteen haastattelun. Tuossa 60-vuotista taiteilijauraansa juhlistava Rinne vastasi kysymykseen yleisön merkityksestä; hymähdin yht'aikaa Rinteen kanssa sillä selväähän sen pitäisi olla.

"Yleisö on kaikki".

Musiikin pitää syntyä sydämen ehdoilla, mutta loppusijoituspaikaksi olen aina nähnyt muiden korvat. Ihmisten lanteet ja kädet, niskan ja jalat. Elävä musiikki on vuorovaikutusta. Jokainen hymy, aplodi, vislaus ja huuto antaa voimaa ja sähköä vääntää vielä yksi vaihde silmään esiintyessä. Niistä pitää kiittää.

Kiitollinen olen sanoinkuvaamattoman paljon bändikavereilleni. Aki, Samuli, Matti, Allu ja Jaakko. Kiitos, Eemeli, kun perustit tätä bändiä minun kanssa. Kiitos jätkät, että jaksatte minun touhotusta, biisien viskomista, kontrollifriikkeyttä, menstruaatiota, laiskottelua, jahkailua.

Toisinaan sitä unohtaa kuinka etuoikeutettu on, kun on saanut kasvaa aikuiseksi. Vanhempia käy kiittäminen (toisinaan kai myös moittiminen) siitä millaiseksi sitä on kasvanut. Kiitos, ootte ollu aika kovia tyyppejä. Näin tuulisina maailmanaikoina on häkellyttävän hienoa, että olette yhdessä ihan varmaan loppuun asti. Voisihan hyvin olla, että en olisi saanut tuntea jompaa kumpaa, tai kumpaakaan. Onneksi olen.

Ja kiitos kaikesta rakkaudesta. Ja kiitos kun sain kiittää. Kiitos universumi.

- Jouni