Tässä mandatoorisessa esikirjoituksessa tulisi jälleen voivotella sitä, kuinka kauan edellisestä päivityksestä on. Enpä päivittele. Olen vain tyytyväinen että sinä siinä, just sinä, olet jälleen (tai ensi kertaa) päätynyt tälle sivulle.
Aloitetaanpa tänään vaikka siitä, että en keksi yhtään mitään sanottavaa. Nyt ajattelet, että onpa paska blogi. Onneksi olet väärässä. Blogia kirjoittaessahan sitä valmista sanottavaa ei välttämättä tule ollakaan. Bloggauksessahan on kyse ajatuksen vapaasta virtauksesta, tilaisuudesta välittömään reaktioon kommenttisivulla ja pohjimmiltaan henkilökulttien luomisesta rajoittamattomien verkkoyhteyksien kutistamassa mukamaailmassa.
Ja se on hienoa. Listataanpa siis satunnaisia pointteja viime päivistä.
1. Tänä aamuna lähdin liikenteeseen huomatakseni että autoni oli hinattu. Kyllä harmitti. Onneksi ei sentään korttelia kauemmas. Laskuttavat siitä kuitenkin enemmän kuin rokkari tienaa kuussa.
2. Aki oli päättänyt haastaa itsensä, ja kaupasta mukaan oli tarttuneet ihan oikeat RayBan -aurinkolasit. Haaste syntyy siitä, että keskimäärin Aki hukkaa neljät aurinkolasit kesässä. Talvella hukkuu oikean käden nahkahanskoja. Em. tuotteisiin ei oo siis ollut tapana sijoittaa suuria summia.
3. Sos.mediassa nimeltä Facebook leviää tehokkaasti arkikuva-haaste, tai arki-haaste kuten moni on sitä kutsunut. Jännityksellä olen odottanut koska minut haastetaan. Kenties saan odottaakin, sillä tapanani on ollut haistattaa pitkät kaikilla haasteilla mitä eteeni Facebookissa on viskattu. Naureskelin tänään nokkeluudelleni, kun silmään osui juustohyllyllä Valion Arki-Raaste. Hauskaa, mutta enpä ollut ainoa joka moisen oli keksinyt.
4. Televisiosta tulee ohjelmaa amerikkalaisista poliiseista. Jokainen ihminen tuossa ohjelmassa on jollain tapaa vinossa. Niin poliisit kuin rosmot. En tiedä kumpaa ihmettelen enemmän; tuota vallatonta vinoutuneisuutta vai sitä että vapaaehtoisesti altistan itseni tuolle tirkistelyviihteelle.
5. Viisi päivää tiukkoja treenejä takana! Bändi saundaa taas niin hyvältä, että hirvittää! Oottakaapas vaan.
No niin, kappas, listaamalla asioita huomasin, että onhan sitä kerrottavaa sittenkin.
Grandevillen intervalliharjoituksia pidettiin viisi päivää perätysten. Taiteellinen hu(o)rmos nousi sellaiselle tasolle, että edes pitkän viikonlopun seireenien karjuessa miehiään Helsingin juhlahumuisille kaduille, ei yö meitä onnistunut todenteolla nielaisemaan. Nyt tehtiin musiikkia. Alussa oli vain pimeys, vieraita instrumentteja ja kappaleita joista puuttui puolet. Isällinen epätoivo loisti jokaisen silmissä vielä parin päivän pyristelyn jälkeen, kuin katsellessa rakasta poikastaan juoksemassa ovaalirataa väärään suuntaan. Tätä pentua piti kuitenkin alistaa. Sitä lyötiin rumpukapulalla, täysiä tietenkin. Toistoja, toistoja. Sattuuko jo? No lisää toistoja sitten. Saat lonkeron kun teet ekan syöttöpisteen. Kuudentena päivänä taiteilijat lepäsivät ja ihailivat työnsä tulosta. Kyllä lähtee. Että säröskebojen, country-stemmojen ja EDM:n avioliitto saattaakin synnyttää kauniita lapsia. Kauniista lapsista puheenollen, Pepsi Next -virvoitusjuoman mainos on mahtava. Jos joskus jatkan sukua, jälkeläiselläni on kovat paineet, sillä tuon mainoksen keulahahmo asettaa cooliusrajan. Sen alle ei mun siemen jää.
Kylläpä kynä kimpoilee tänään.
Keikkatauolta paluuseen on enää reilu viikko aikaa. Savonlinna saa tuntea huulillaan ensimmäisen pintahiivaisen puraisun uudesta Grandevillesta. Pelko ei ole perseessä. Se ei ole vielä ehtinyt sinne asti. Puhun tietysti vain omasta puolestani, mutta vakaana aikomuksena on purkaa se luontevinta mahdollista reittiä jo viikko ennen suurta iltaa. Vaatii se sitten meditointia tai tiukan toksiinin. Nythän ei ole syytä pelkoon, sillä nyt on hyvää musaa, paras bändi sitä soittamassa mitä kuvitella saattaa ja keikkapaikkana tuttu ja turvallinen Happytime Bar. Tuosta kotoisampaa olisi enää soittaa lapsuudenkodin olohuoneessa. Mummolle ja ukille. Erotuksena tietenkin se, että mummoilta ja ukeilta odottaa saavansa pyyteettömän hyväksynnän. Nyt se ei todellisuudessa kiinnosta millään tasolla. On yksinkertaisesti käsittämättömän hienoa päästä vihdoin laukaisemaan tämä pommi julkisesti. Ehkäpä kyse on siis jännityksestä, ja sehän on ihan positiivista. Olisin kai peruuttamattomasti kontrollin tarpeessa, jos en jännittäis laisinkaan tilaisuutta jossa lasketaan ilmoille ultimaattisen partygängbängäyksen prototyyppi.
Totta kai odotan (kuten muukin bändi) että koko Savonlinna on paikalla, kun se tapahtuu. Sehän on sanomattakin selvää. Älkää aliarvioiko itseänne. Kuulutte niihin bileisiin.
Tässä tekstillisessä noro-viruksessa on sellainen draivi, että nyt olisi täydellinen sauma alkaa pureutumaan erilaisiin epäkohtiin (useidenkin asioiden) vallitsevassa todellisuudessa. Onneksi pikkutuntien sumentamakin pääni käsittää vielä, ettei bändin blogi kenties ole se oikea paikka rutistaa ulos tuskaansa asumisen hinnasta, tv-viihteen tasosta, homopostimerkkikohusta tai kollektiivisesta YouTube- ja some-apatiasta (jonka uhri-evankelista olen itsekin). Jos jäätte mielipidepurkauksia kaipaamaan, kommentoikaa ihmeessä. Tarvittaessa avaan erillisen synnytysblogin. Tai sitten en.
Lukija. Anna minun kiittää kärsivällisyydestäsi. Jos olisit kasvokkain jaksanut kuunnella tällaisen päämäärättömän jaarituspuuskan, ansaitsisit kupillisen tummaa kenialaista ja valtavan suudelman keskelle kirkasta otsaasi. Olet sissi. Ansaitset parempaa. Ansaitset hyvät unet. Tai pienen hymyn huomatessasi kuluttaneesi palkallista työaikaa tämän lukemiseen.
Huomaan, että vuodattaessani tätä tajunnan (ikävä kyllä) liki sensuroimatonta eritettä, on virallinen popmuusikoiden nukkumaanmenoaika hujahtanut ohi.
Kiitos,
iloa ja valoa
Jouni Aslak
