Haminaan!

Hei veljet ja siskot!

Punaisten Opelien letka vyöryy vääjäämättä tasaista 75 km tuntinopeutta kohti Haminaa ja Ulkomusiikkia -festivaaleja! Haminian Sounds -kollektiivi soi meille kunnian esiintyä illan toiseksiviimeisenä aktina juuri ennen oman kylän tähtiä, Varvaraa! Tänään kuullaan siis iltamyöhästä sähköistä Gvillea, ja päivällä torilla akustista. Tuplareissu. Mainiota.

Aki siirtyi rattiin Kuninkaantien ABC:llä (hyi) ja mie aloin päivittämään tätä blogia. Mojito-lonkero auki ja kesästä nauttimaan. Aki ei näyttänyt panneen pahakseen. Matkaa on vielä kuutisenkymmentä kilometriä ja paikan päällä odottaa kestitys vailla vertaa. Yhtään en osaa arvioida mitä tästä päivästä tulee, mutta positiivinen ennakkokuvitelma leijuu väkevästi silmien ja tuulilasin välissä.

Ensi viikolla käydään sukeltamassa studioon, sillä mikäpä kesähelteellä olisi mukavampi paikka viettää aikaa, kuin kellari. Päivänvalo on yliarvostettua kun poppia tehdään. Pikapuoliin saatte pieniä ekstraherkkuja kuultavaksenne siis, enempää en paljasta. Kerhossa kuitenkin kikkailee niin naislaulajia kuin aurinkolasipäisiä DJ-ihmisiä. Korvat auki.

Palefacen tahdissa, nöyrin palvelijanne

- Jouni

Kirjaimia kanneltiin, Ruotsissakin käytiin, kohta Helatorstai-klubi Henry's Pubissa!

No johan on aikaa kulunut viime päivityksestä! Ei oteta tavaksi.

Taannoin vietimme kesäpäivän Helsingin keskustassa kolmentoista miehen voimin. Yksitoista suurta valkeaa kirjainta, kaksi kameraa, muutamat aurinkolasit, useita tunteja, yksi radiohaastattelu, useampi hämmentynyt katse ja jokunen lehtijuttu. Tuottelias päivä, eikö?

Kiitos Peter Pan Bikelle, kun annoitte sen suuren valkean maalitonkan käyttöön. Ilman teitä olisimme varmaan joutuneet ostamaan (!) maalia.

Kirjaimet tullaan varmaankin näkemään vielä jossain yhteydessä jossain päin maailmaa. Nyt ne ovat siellä ja täällä jemmassa pitkin Helsinkiä. Kiitos kaikille kun olitte messissä! Kova meininki!

EMERGENZA FESTIVAL @ Debaser Medis / Tukholma

- erään rock-yhtyeen matkakertomus -

Kävimme siis Ruotsissa soittamassa rock-musiikkia. Debaser Medis oli komea ilmestys holvikaarineen, lattiakuvioineen ja seitsemän euron bisseineen. Emergenzan pohjoismaisessa finaalissa nähtiin jälleen kuusitoista bändiä ja taso oli korkea. Omaan mieleen painuivat lujiten Norjan voittaja "The Dudes", Tukholman voittaja "Leave the sky behind" sekä illan viimeinen akti, viisaria monellakin tavalla väräyttänyt "The Spitchic". Voitto ei tarrautunut meidän matkaan, mutta ainakaan henkilökohtaisesti en ota tuosta harmia. Mahtava kokemus tuo reissu oli kaikkine laivakikkailuineen, saunoineen, hiekkamyrskyineen ja rantojen miehineen.

Ruotsiin tullessamme, tarkemmin heti laivarantaan saavuttuamme aloitimme suunnistamisen majapaikkaan. Karttaa tähyiltiin epäuskoisena, kun hostelliin näytti olevan viitisen kilometriä matkaa. Kävellen? Soitinten kanssa? Avulias taksivahti soitti meille tilataksin, joka maksoi noilta viideltä kilometriltä 35 euroa. Popmusiikki osoitti jälleen kerran olevansa kallis harrastus. Onneksi kyyti oli mukavaa ja saimme vielä mukavan kuljettajan puhelinnumeron. Harmi, ettei hän ollut kaunis naisihminen vaan arviolta viisikymppinen parrakas mies jostain päin lähi-itää.

Hostelli oli kaikesta päätellen vanha vankila. Joka paikassa oli tunnelmallisia kaltereita, värimaailma risteili leikkisästi valkean ja harmaan välillä ja huoneiden ovet olivat tukevat kuin vaikkapa vankilassa. Kun vihdoin pääsimme huoneisiin, oli havainto, että yövyimme vanhoissa selleissä, mukavissa kerrossängyissä. Huoneissa oli televisiot, ilmanvaihto, suihku ja huurrelasi-ikkuna. Periaatteessa kaikki mitä 2000-luvun rangaistusvanki saattaa kaivata. Tai popmuusikko.

Keikkapaikalle piti olla majoitukselta ihan lyhyt matka. Käveltyämme reilun puolen tunnin ajan soitinten kera totesimme, että kyllä nyt oli Savon poikaa viilattu huolella linssiin. Minä ja miksaajamme Jaakko otimme etumatkaa kohti Debaseria ehtiäksemme bändien ohjeistukseen. Muu joukkue jäi lipumaan hitaampana kolonnana kosketinsoitinlaukun kera pitkin Tukholman katuja. Matka kului meidän osalta joutuisasti parjatessamme rantaan hotelleiksi ja ravintoloiksi ajettuja laivavanhuksia, joista oli rakennettu jos minkäkinlaisia hirvityksiä. Slussenin kohdalla alkoi olla lämmin, asteita kun ulkona oli varjossa 25. Onneksi pienen mäennousun jälkeen alkoi varjoisa alamäki Götgatania pitkin suoraan keikkapaikan ovelle.

Takahuone oli pieni kuin vanhan vallan postimerkki. Lisäksi vessan käytössä oli rajoitteita, vettä ei saanut kuin pienissä mukeissa tiskiltä ja olut maksoi meille lähes tuon edellä mainitun omaisuuden. Juotiin sitä silti. Martin, finaalin järjestäjä manaili kuinka heillä Tanskassa bändeille on runsaasti ilmaista Tuborgia. Jossain ruotsalaiset sentään jäivät kärkisijalta. Onneksi yläkerrasta salaisen numerokoodatun oven takaa löytyi lisää tilaa oleskella kamppeineen. Alakerran huoneesta mukautui "preparation room" lauteille menevälle bändille. Koko illan ajan takakäytävällä oli kova huiske, käyntikortit lensivät ja facebookissa syntyi uusia kaveruuksia. Bändien taso oli huikea, mutta sen verran paljon oli musiikkia tarjolla, että mitenkään ei kyennyt kuuntelemaan jokaista. Terassi alkoi illan viiletessä olla houkutteleva keikanodottelupaikka.

Itse keikka meni hienosti. Jännitti sen verran (pitkästä aikaa), että spiikkaus oli vaikeaa, kiilaaminen tuntui väistämättömältä soitossa ja jatkuvasti vaivasi tunne, että kuolen tähän paikkaan. Niin sitä kuitenkin vain hengissä selvisi, ja eräänlaisena voittajana alas lavalta. Keikan jälkeen saatiin valtavasti kyselyitä ja ihmiset tulivat välittömään tyyliin juttusille pitkin salia. Tuntui todella hyvältä. Ruotsi rulettaa!

Illan päätteeksi julistettiin voittajat. Meille tarjottiin keikkaa viikon päähän Berliiniin, mutta varoitusaika oli niin lyhyt, että emme mitenkään olisi onnistuneet sinne menemään. Harmin paikka tosissaan, harmin paikka. Debaserin sulkeuduttua hajaannuimme väsyneimpien suunnatessa kohti majoitusta. Toiseen kastiin jäimme minä ja Jaakko. Yritimme Debaserin vieressä, samassa rakennuksessa sijaitsevaan ravitsemusliikkeeseen, jonka portille kävelimme tasaisin askelin ja tervehdimme ystävällisesti jämerärakenteista kerberosta, joka tunnisti meidät ilmeisesti suomalaisiksi. Kysyttyään meiltä nautittujen alkoholiannosten määrän (neljä), hän totesi herrojen olevan turhan päissään tähän ravintolaan. Mahdotonta, totesimme katsahtaen merkitsevästi toisiimme. Merkitsevästi katsahtivat myös ruotsinsuomalaiset toverimme baarin terassilla. Vaihdoimme heidän kanssaan muutaman sanan yli kaiteen ja meille kerrottiin, ettei näihin kapakoihin pyrkiessä ole eduksi se, että jalkaterien asentoa myöten näyttää suomalaiselta. Ensi kerralla tiedämme pukeutua toisin ja käyttäytyä elegantisti.

Jalka nousi kohti majapaikkaa, mutta matkaan tuli mutka, nimeltä Martin. Järjestäjäystävämme oli menossa kestitsemään toista voittajabändeistä, malmölaista Hurricane Lovea ihkaoikeisiin homobileisiin läheiselle laivalle. Liityimme kutsuttuina kolonnaan, maksoimme kymmenisen euroa sisäänpääsystä ja bailasimme parrakkaiden leidien levottomassa seurassa aamuviiteen. Uskomaton meininki sanon minä, tälle jäävät kyllä kaikki Suomen homobaareihin eksymiset. Pienestä ulkopuolisuuden tunteesta huolimatta meillä oli hauskaa heteroseurueessamme, ja matkustimme tyytyväisin mielin hostellille brittiläisen tuomarin kanssa taksin jakaen.

Aamulla takkuuntunutta otsatukkaa kivisti ja hiki tuntui liimalta. Kaipasin suihkua, joten matelin käytävälle ja vuokrasin pyyhkeen hostellin respasta. Kahden euron suihku oli kyllä jokaisen sentin väärti. Matkustimme roudaamaan Debaserille, jonne saavuimme sovitusta aikataulusta tunnin myöhässä. Pitkämielinen isäntä baarissa avasi meille ovet ja pääsimme kantamaan kamppeemme ulos virtsanhajuisen takakäytävän kautta. Edessä oli neljän tunnin odottelu ennen laivaan pääsyä, joten hajaannuimme. Osa jäi vahtimaan soittimia viereiseen puistoon Medborgareplatsenin laitaan kakkosoluen kera, kun minä, Aki ja Matti suuntasimme shoppailemaan. Beyond Retro Södermalmilla oli tapansa mukaan täynnä kaikenlaista supercoolia kamaa, josta olisin ilolla maksanut puolet pyydetystä hinnasta. Siirryimme siis tyhjin käsin takaisin Götgatanille. Vintagekitaroita myyvä putiikki veti meidät hetkeksi sisäänsä, kunnes hintalappujen 75 000 kruunua ajoivat meidät hippulat vinkuen takaisin kohti vaatekauppojen loppumatonta jonoa. Aki osti mustat farkut, minä lohenväriset. Matti sijoitti paitaan ja osti minulle velanmaksuksi hienot hopeanväriset plehat. Niillä kelpasi sitten kukkoilla pitkin Tukholman katuja. Matka Söderiltä laivalle ei ollut enää niin kamala. Yhtä suoraa tietä, pysähdys Lidlissä (ostamassa säälittäviä broiler-yrityksiä ja vatsavaivapihvejä) ja olimme jo perillä. Laivalle suihkuun, välikuolemaan ja baariin. Voi että. Seuraavana aamuna oli maailman suurin väsymys. Laivalta menin suoraan roudauksen jälkeen äänityssessioihin. En voi käsittää olevani vielä elossa. Kiitos Aki, Allu, Matti, Samuli ja Jaska tästä reissusta. Lähdetäänkö seuraavaksi vaikka jenkkeihin?

Nyt ollaan kaiketi jotenkin jo toivuttu tästä kaikesta sekoilusta. Arki on ottanut hyvän mallin ja ruoka alkaa jo maistua. Torstaina on kauan odotettu Helatorstai-klubin keikka Henry's Pubissa. Isäntänä heiluu Wallu Valpio, johon olemme niin monessa sopassa törmänneet, että kaikki alkaa tuntua jo salaliitolta.Walluminati? Lämppäriksi pyysimme Tampereelta nosteessaan kiitävän Idiomaticin, jonka kitararockia olenkin odotellut näkeväni livenä. Tulkaapa tyypit kuuntelemaan kuinka tässä käy!

Levyhän tosiaan tuli kauppoihin jo viime viikolla! Nyt on aika käväistä ostoksilla! Torstaina levyä saa myös Henry's Pubista keikan jäläkeen!

Nähdään taas!

- Jouni Aslak